DmC-sarja ei ole aikaisemmin millään lailla tuttu, enkä siihen ilman PS Plus –palvelusta saatua sarjan uusinta uudelleenlämmittelyä, DmC: Devil May Cry peliä olisi varmasti koskaan tutustunutkaan. Uusi DmC aloittaa ymmärtääkseni sarjan käytännössä alussa ja muuttaa ainakin osittain tuttuja kuvioita. Siksi peli onkin varsin kätevä tapa tutustua sarjaan.
Pelin alku on varsin räväkkä ja humoristinen. Dante on nuori kolli, joka nauttii elämästään, eli viinasta ja naisista. Krapulainen aamu tosin ei voisi olla kovinkaan paljon pahempi, kun maailmaa median viestien sekä elintarvikkeiden aineiden kautta hallitsevat demonit hyökkäävät. Alussa käy hyvin selväksi millainen peli DmC oikein on. Huumoria ja yliampuvaa toimintaa esitellään jo pelkästään alussa ilkosillaan olevan Danten pukeutumisessa. Ei ollenkaan huono aloitus ja mielenkiinto on taattu.
Kun itse varsinainen peli alkaa, niin tunnun poistuvan täysin omalta alueelta. DmC on erilaisten hyökkäysten ja taitojen ketjuttamista yleensä pientä vihollislaumaa vastaan. Tarinan edetessä Dante saa tietää voimistaan, jotka ovat peräisin demoni isältä sekä enkeli äidiltä. Tämä tekee Dantesta Nephilimin, jolla on voimiensa ansiosta keino pysäyttää ihmiskuntaa hallitsevat demonit.
Taistelujen liikkeet on jaettu käytännössä kahtia, kuten myös pelattava maailma. Suurin osa pelistä vietetään demonien maailmassa, Limbossa, joka on kieroutunut ja repaleinen vastine oikeasta maailmasta. Erityisesti tarinaa kuljettavat välipätkät puolestaan vietetään ihmisten maailmassa.
Vasemmat liipaisinnäppäimet yhdessä muiden nappien kanssa tuottavat enkelivoimia hyödyntäviä hyökkäyksiä ja vastaavasti oikeat liipaisimet demonien. Eri hyökkäyksillä voi olla suurikin merkitys riippuen vihollisesta, koska osaan tehoaa vain tietynlaiset hyökkäykset. Onneksi niin aseet, kohteet kuin myös erikoisviholliset on värikoodattu, jolloin on suhteellisen helppo päätellä mitä hyökkäystä kannattaa käyttää.
Pelin edetessä liikkeiden ja voimien karttuminen kuitenkin ampuu varsin laajalti yli, eikä tällä päällä ainakaan pysty millään kaikenlaisia hyökkäyksiä muistamaan. Homma valikoituikin varsin nopeasti tiettyjen hyökkäysten ketjuttamiskesi, joka oli toisaalta hieman tylsän puoleista. Onneksi liikkeet ovat nähtävissä pelin valikoista, joissa myös uusia kykyjä hankitaan tietyissä paikoissa. Välillä muutaman uuden taidon opetteleminen jaksoi taas peliä hetkellisesti piristää.
Peli on jaettu noin 20:n tehtävään, joiden pituus vaihtelee suurestikin. Kentissä on myös jonkin verran kerättävää erilaisten bonusten avaamiseen, joten tekemistä kyllä halutessaan riittää. Pääsääntöisesti peli on kuitenkin koko keston ajan lähes sitä samaa. Taistellaan laumaa vihollista vastaan, loikitaan eteenpäin kuin tasohyppelyssä konsanaan ja tapetaan välissä hieman haastavampia vastuksia. Erityisesti vihollisten kierrättäminen alkoi loppua kohde tympimään ja muutama vihollinen aiheutti ”ääh ei taas tota” –tyyppisiä parahduksia useasti.
Helpoimmalla vaikeusasteella DmC oli kuitenkin varsin nautittava pelikokemus, vaikka räväkän ja humoristisen alun jälkeen peli hieman lässähtää. Tarina kuitenkin oli yllätyksettömyydestään huolimatta kiinnostava ja ennen kaikkea se jaksoi pitää yllä halua pelata peli loppuun.
Itsekään en ollut pelannut sarjan aiempia pelejä ennen tätä, mutta en missään vaiheessa kyllästynyt, vaan olin aivan innoissani koko pelin ajan. Suosittelen haastavampaa vaikeusastetta, jotta jännitys pysyy koko ajan yllä, ja itsensä haastamista siihen, että lähes kaikkia eri skillejä pitää käyttää ainakin välillä. Näillä eväillä DmC oli aivan järjettömän hyvä peli. Kiitos kiinnostavasta blogista, laitan lukulistalle 🙂