Mirror’s Edge on ristiriitaisen vastaanoton saanut, mutta suhteellisen hyvin myynyt täysin omanlainen toimintaseikkailu. Se julkaistiin marraskuussa 2008, jolloin onnistuin itse pelin sivuuttamaan täysin. Oikeastaan Nelinpelin Helmenkalastajat videosarja nosti tämän maagisen tekeleen tietoisuuteeni. Se kuitenkin unohtui taas kunnes nousi uudelleen esiin muistaakseni PSN:n kuukauden pelinä jokin aika sitten. Sen jälkeen ei ollut enää mitään syytä jättää tutustumatta kyseiseen DICE:n ja EA:n tuotokseen.
Mirror’s Edge on varsin mielenkiintoinen tapa toteuttaa toimintaseikkailu. Pelaaja ohjastaa Faitn nimistä kaunista nuorta neitoa, joka toimii lähettinä ainakin minulle nimettömänä pysytelleessä suurkaupungissa. Faith välittää viestejä, joita ei ole tarkoitettu kaupungin sähköistä viestintää valvovan hallinnon nähtäväksi. Hallinto ei ole aikaisemmin kiinnostunut niin kutsutuista juoksijoista, mutta nyt se haluaa Faithin ja kumppanit pois kaduilta. Faithin sisko lavastetaan syylliseksi murhaan ja Faithin tehtäväksi jää selvittää kuka ja miksi.
Itse pelaaminen toteutetaan vahvasti parkour-hengessä. Talon katoilla, seinillä ja sisätiloissa juostaan kirjaimellisesti pitkin seiniä, hypitään järkyttävän kokoisia hyppyjä ja roikutaan putkesta toiselle. Punaiseksi piirretyt kohteet muuten varsin vaaleassa kaupungissa ovat pelaajalle merkki siitä, että tuonne täytyy jotenkin päästä. Toisaalta punainen lankku talon katon reunalla kertoo puolestaan mahdollisuudesta hypätä tuntemattomaan, vaikka ei olekaan varma siitä mitä reunan toisella puolella odottaa.
Tulitaistelu on myös osa peliä, mutta ymmärtääkseni sen voi läpäistä kokonaan koskematta aseisiin. Faithillä itsellään ei ole aseita käytettävissä, mutta niitä voi vihollisilta pölliä. Lähes koko pelin pelasin ilman vihollisten aseistusta, mutta jatkuva kuoleminen ja hetkittäin todella pitkälle tallennuspisteelle palaaminen alkoi liikaa tympimään loppupuolella. Turvaudun siis ensimmäiseltä konekiväärikaverilta nappaamaan lyijypumppuun ja puhdistamaan ympäristön esteistä. Tämän jälkeen on varsin helppo loikkia maassa makaavien vartijoiden ohi kohteeseen. Tulitaistelu on todella kankeasti toteutettu, joten ei sitä kokoajan halua edes käyttää, koska liikkuminen on tehty niin sulavaksi.
Ensimmäisestä persoonasta kuvattu peli pitää kuvakulman kokoajan, joten juostessa näkyy vain kädet ja jalat. Korkean hypyn jälkeen sulavin tapa jatkaa juoksua on tehdä kuperkeikka, joka kuitenkin saa helposti suunnan sekaisin. Pyörähdys nimittäin tapahtuu myös pelaajan silmissä. Tarinaa kuljetetaan tasaiseen tahtiin välipätkillä, jotka on toteutettu erityisen taiteellisen piirrostyylin siivittämänä.
Aivan niin huimaava teos ei kuitenkaan ole, kuin olisi ennakkoon annettu ymmärtää, mutta seitsemän vuotta sitten DICEn tuotos oli varmasti paljon merkittävämpi tapaus. Turhautumista tapahtui usein jatkuvien kuolemien vuoksi, eikä tarinakaan lopulta niin merkittävä tai yllätyksellinen ollut. Pelaaminen kuitenkin oli hauskaa ja ennen kaikkea erilainen pelikokemus. Jälkimmäistä osaa ei varmaan liikaa voi korostaa.
Musiikki on myös timanttisen kovaa ja tunnelmallista. Siihen voi helposti tutustua vaikkapa Spotifyssa. Jatkoa on vihdoin tekeillä, joten nyt on hyvä aika tutustua Mirror’s Edgen maailmaan.
