Star Fox Zero (Wii U)

Innostus jostain, joka tulee hieman yllättäen ja johon liittyy vahvasti nostalgian tuoma lisämomenttum? Kyllä, siitä sai aikaan pitkästä aikaa ainesosat innostukseen uudesta Nintendo pelistä. N64 on edelleen yksi lempikonsoleista ja Star Fox 64 (Euroopassa Lylat Wars) tuon konsolin yksi eniten pelatuista peleistä. Into oli kuitenkin varsin lyhytaikaista, kun totuus lävähtää päin näköä jo ensimmäisen tehtävän jälkeen. Tiivistettynä Star Fox Zero on ainakin odotuksiin nähden pettymys, eikä se onnistu täyttämään nostalgiapuuskassa innostuneen pelaajan odotuksia pelin suhteen.

On pelissä hyvääkin, joten yritetään olla positiivisella tuulella ainakin aluksi. Star Fox Zero on varsin uskollinen 1997 ilmestyneelle esikuvalleen. Tunnelma, hahmot, ruutuun ilmestyvä puhuvan hahmon kuva ja jopa legendaarinen Good luck! –huudahdus ennen tehtävään siirtymistä ovat kaikki mukana. Lylat järjestelmän planeettakartta ainakin osittain tutuilla alueiden nimillä on upotettu mukaan. Tarina onkin käytännössä tuttu, kuin aikaisemmin. Lylat-järjestelmä on vaarassa Androssin suunnitelmien vuoksi ja sankarit lähtevät laittamaan ne perustavanlaatuiseen remonttiin. Ketunhäntää heiluttaa Fox McCloud, James McCloudin poika. Muuten mukana olevat eläinhahmot ovat entuudestaan tuttuja veteraaneja.

Nostalgiaan on siis luotettu ja vaikka paljon tuttua onkin mukana, niin uusia elementtejä mahtuu kakkuun. Alusten lisäksi taistellaan myös pinnalla muutaman erilaisen kulkuneuvojen voimin. Mukana on tankin tapainen kulkuneuvo, joka voi hetkeksi muuttua lentoalukseksi. Propelleilla varustettu lennokki puolestaan hyödyntää pientä robottia ahtaisiin paikkoihin pääsemiseen, hakkerointiin sekä lähinnä pommien nostamiseen. Perus Foxin lentoalus voi puolestaan muuttua kaksijalkaiseksi kävelijäksi, joka pysyy maan pinnalla, mutta tarvittaessa voi lentää rakettimoottorien avulla hetken aikaa.

Näitä eri alusvariaatioita käytetään tehtävien eri vaiheissa, niitä varten suunnitelluilla alueilla. Pääsääntöisesti peli on perinteistä lentelyä tutussa putkimaisessa kentässä. Pomotaistelut ovat puolestaan avoimella alueella tapahtuvia mittelöitä, jossa pääsee alueen sisällä lentämään ja liikkumaan vapaasti. Erityisesti näissä tulee esiin pelin isoin ongelma.

Käytännössä peli tapahtuu kahdella ruudulla. Televisiossa kuvakulma on aluksen takana, jossa toki on tähtäin, mutta tarkempaa tähtäystä varten kuvakulma on aluksen sisältä Wii U:n ohjaimen näytöltä. Napin painalluksella näytöt voi vaihtaa toisinpäin, joten periaatteessa yhden näytön seuraaminen riittää. Isoin ongelma on kuitenkin tarkempaan tähtäämiseen käytetty liikkeentunnistus. Tähtääminen tehdään ohjaimen liikkeillä, jonka kanssa en ole päässyt lainkaan sinuiksi. Tuntuu että pelaaminen on kokoajan vaikeaa nimenomaan sen vuoksi, että ohjaamisen lisäksi täytyisi tähtääminen hoitaa liikuttelemalla ohjainta. Sen lisäksi vielä täytyisi pitää huoli, että tähtäin on kalibroituna sopivasti otteeseen. Liiketunnistuksen vuoksi ohjain saattaa olla ajautunut ties minne, joten jatkuva uudelleen kalibrointi – joka onneksi tosin hoituu napin painalluksella aina tilanteen niin vaatiessa – on välttämätöntä lähes jatkuvasti.

Mitä enemmän peliä pelaa, niin sen enemmän ohjaustyyliin pääsee sisälle, mutta missään vaiheessa se ei tunnu kotoiselta. En siis pääse nauttimaan pelin pelaamisesta, eikä kymmenen kentän läpäisyyn kauaa varsinaisesti mene. Sarjan pelit ovat kuitenkin tarkoitettu nimenomaan uudelleen pelattavaksi, salaisuuksien löytämisen ja paremman pistepotin toivossa. Tällaisenaan siirryn mieluummin seuraavan pelin pariin, kuin jään yrittämään ohjaustyylin täydellistä hallitsemista. Se nimittäin tarvitaan, jos ”läpipeluun” jälkeen jäljellä olevat haasteet haluaa saavuttaa.