PS Storessa oli kesällä alennuksessa vanhoja PS1:n pelejä, joita tuli muutaman euron hintaan hankittua. Yksi näistä oli lapsena varsin suosittu tasohyppely Spyro, jota ainakin siskon kanssa pelailtiin kovasti.
Peli olikin varsin tuttu heti alusta alkaen ja kentät muistuivat ainakin osittain mieleen, mutta aika ankarasti sai joistain paikoista timantteja etsiä. Peli tuntui paljon nostalgisemmalta ja tutummalta kuin uusikäsittelyn saanut DuckTales. Kaikki timantit, munarosvot ja patsaat täytyi tietysti saada kerätyä ja tämän ansiosta peli olikin varsin pitkä ja useamman illan vaativa.
Entisaikojen peleillä on ollut tapana koitua nykyään varsin vaikeiksi ja hankaliksi todella kankeiden kontrollien vuoksi. Välillä näin kävi myös Spyrossa lähinnä kankean kameran liikkumisen vuoksi. Vaikka tatin avulla pystyy Spyroa ohjaamaan, niin tuntuma ohjaukseen oli vain joko suoraan, vasemmalle tai oikealle. Varsin tökkivää ja kankeaa siis, eikä tuskaisilta ”ei siihen suuntaan” hyppy kuolemaan pompuilta säästytty.
Lopulta Spyro oli kuitenkin mukava aikamatka takaisin niihin peleihin, joita pelattiin kovasti lapsena. Tasohyppelyt kuten Spyro ja Mario olivat lapsena todella kovassa kulutuksessa ja 120 % läpäisy toi hienosti mieleen sen, kuinka lopputekstien jälkeen pelaaminen ei tuohon aikaan ollut vielä ohi vaikka taulussa lukeekin 100 %. 🙂
Spyro osoitti mielestäni hienosti sen kuinka hyvä peli pitää otteessaan vielä vuosienkin jälkeen.
