Japanista kajahtaa. Kun kuulin ja näin ensimmäisen kerran Ni no Kuni – Wrath of the White Witch –pelin olevan tulossa myös Eurooppaan, olin tiputtaa silmät päästä onnesta. Japanissa peli ei ole myynyt kovinkaan paljon, mutta lännessä menestystä on tullut. Olen vuosia ollut japanilaisen Hayao Miyazakin ja Studio Giblin elokuvien suuri ihailija. Tarinankerronta ja mielikuvituksellinen maailma ovat aina vieneet syvälle mukaansa. Elokuvia jaksaa katsoa yhä uudelleen ja uudelleen löytäen niistä aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Kun tähän joukkoon lyödään upeita roolipelejä jo ennestään tehtaillut Level 5 studio, niin käsillä on mitä upein pari ainakin paperilla.
Ni No Kuni alkaa kuin mikä tahansa Giblin anime. Elävältä tuntuva pikku kaupunki ja siellä asuvan pojan, Oliverin taustoja avataan hiljalleen. Pian Oliver huomaa olevansa osa isompaa kokonaisuutta ja matkustavansa kahden eri maailman välillä, jotka ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Ni No Kuni on hieno tarina auttamisesta ja päämäärän tavoittamisesta. Oliverillä on mukanaan alusta asti Drippy niminen keiju.
Drippy on varin hauska heppu ja yksi iso osa pelin viehätyksestä on tämä hulvaton touhuaja. Välianimaatioissa, kun Oliver keskustelee henkilöiden kanssa, taustalla Drippy touhuaa milloin mitäkin. Vaarallisesti touhujen seuraaminen, tosin vie huomion itse dialogista, joka on hyvin toteutettu ja näytelty.
Noin 40 tunnin aikana ehdin kokea jos jonkinlaista ja ihastua vanhaan kunnon JRPG meininkiin. Nostalgisia tunteita vuosien takaa tuli varsinkin kun pääsi ensimmäistä kertaa matkustamaan maailmankartalla laivalla. Veteraanit varmasti tietävät, kuten minäkin, että loppupuolella koko maailma on koluttavissa lentäen. Kaikenlaiset JRPG –genreen kuuluvat asiat ovat mukana. Maailmankartta, hahmonkehitys, luolastot ilman tallennuksia ja muut isommat sekä vähän pienemmät asiat, jotka tekevät pelistä nimenomaan japanilaisen roolipelin. Unohtamatta tietenkään loistavaa musiikkia, joka on toteutettua Tokyo Philharmonic orkesterin soittamana.
Hahmojen kehitys povaa pitkälti pokemon tyylisiin Familar hahmoihin. Niitä voi olla hahmolla kerrallaan kolme mukana ja varastossa toiset kolme. Oliver saa mukaansa kaksi muuta apuria, joilla sitten omat kolme hahmoa. Lähes kaikki vastaantulevat monsterit voi muuttaa tietyissä tilanteissa omiksi lemmikeiksi, joita lähtee kehittämään. Itse pelasin pelin pääsääntöisesti heti alusta saaduilla kaveruksilla, jotka olikin saatu loppupuolella kehitettyä varsinaisiksi taistelijoiksi.
Tekoäly hoitaa kahden muun taiteiluissa mukana olevan hahmon käskyttämisen pelaajan antamien yksinkertaisten ohjeiden mukaan. Toimii varsin hyvin. Perus taistelut onnistuvat vain X painiketta rämpyttämällä, eikä vaadi kummoisiakaan toimia. Toinen luku on sitten pomotaistelut, joita tulee kiitettävään tahtiin. Pitäisi ehtiä hyökätä, parantaa, puolustautua pomon massiivisia iskuja vastaan ja huomata pitkin taisteluareenaa pomppivia energia sekä manahippuja. Tekemistä riittää ja taktiikoita on varmasti yhtä monta kuin on mukana olevia Farmilar yhdistelmiä.
Myöskään tekeminen itse pelissä ei lopu. Vaikka tarina itsessään jo vie useita kymmeniä tunteja, niin pelimaailma ja sen useat kaupungit ovat täynnä sivutehtäviä. Kaikkia niitä ei millään jaksa alkaa tehdä, varsinkin kun palkinnot ovat lähinnä pieniä parannuksia kartalla liikkumiseen tai taisteluihin. Enemmän maailmasta kiinnostuneen ja kaupunkialaisia auttavana pelitunteja saa varmasti kertymään lähemmäs sataa.
Ni No Kuni on valloittava seikkailu ja Oliverin positiivisuus on ihailtavaa. Vaikka tarinassa käydään läpi rankkojakin juttuja, niin iloisuus näkyy ja huokuu Giblin tyyliin koko pelin ajan. Asioita käsitellään suloisen lapsellisesti, mutta erittäin hauskasti ja mukaansatempaavasti. Ni No Kuni on varmasti yksi tämän vuoden merkittävimpiä pelejä ja ensimmäistä kertaa harmittelen, että en tullut tilanneeksi keräilyversiota. Drippy pehmolelu olisi ollut hauska lisä konsoleiden viereen.
Kuvat: http://ninokunigame.com/ ja http://www.uk.namcobandaigames.eu