FPS on minulle varsin vieras käsite, enkä kyseisen lajin peleihin ole onnistunut ikinä pääsemään käsiksi. Ensimmäisestä persoonasta kuvattuja pelejä, jotka sivuavat varsinaista räiskintää, omaa sydäntä lähellä ovat enemmänkin hiippailuun keskittyvät pelit. Dishonored ehkä ensimmäisenä esimerkkinä, joissa pääsee halutessaan myös räiskimään.
Call of Duty sarja on tällä hetkellä pelimaailman menestynein sarja. Mitä ihmettä peli sitten tarjoaa, että jo ennakkoon peliä myytiin 4,5 miljoonaa kappaletta? No moninpelihän se on tietysti mikä sarjassa kiinnostaa, mutta nimenomaan toiminta ja räiskintä on se tekijä, joka nykyään myy. Sitä CoDit, kuten myös Black Ops on täynnä.
Päätinkin siis laittaa varsinaiseen räiskintäpelaamiseen tottumattomana vaikeustason helpoimmalle mahdolliselle ja syöksyä kohti veristä taistelutannerta Black Opsin kampanjassa.
Vaikka pelissä on useita pelattavia hahmoja, niin suurin osa ajasta vietetään CIA –agentti Alex Masonin housuissa. Hän tosin ei varsinaisesti itse ole läsnä, vaan ehkä hieman kidutettuna ja kuulustelutuoliin istutettuna. Lasin takaa kuuluu kaiuttimista ääni, joka esittää tiukkoja kysymyksiä ja Mason alkaa vastata kysymyksiin tapahtumien kulusta takautumina, joita pelaaja pelaa.
Hyvä toteutus, mutta. Takaumat aiheuttavat sen, että ajasta ja paikasta toiseen pompitaan jatkuvasti. En pysynyt lainkaan mukana missä mennään. Välillä olin täysin hukassa siitä, että ketä hahmoa ohjastan ja miksi. Tarinallisesti Black Ops ei antanut kovinkaan paljon. Sen verran pystyi kuitenkin seuraamaan ja saamaan selville, että lievä mielenkiinto tapahtumia kohtaan pysyi yllä. Etenkin syyn selvittäminen sille, miksi Mason näkee jatkuvasti outoja numeroita vilaukselta siellä ja täällä oli päällimmäisenä mielessä, kun tarinaa vietiin eteenpäin.
Pelillisesti Black Ops on melkein kokonaan skriptatun videokuvan seuraamista, jonka välissä päästään mättämään huolella vihollisia matalaksi. Paikalleen ei juuri kannata jäädä, koska lähes poikkeuksetta vihollisia tuntuu tulevan, kunnes pelaaja liikkuu tiettyyn paikkaan. Ehdottomia helmiä ja mielestäni parasta pelin antia olivat FPS räiskinnästä irrallaan olevat pienet kohtaukset. Esimerkiksi taisteluhelikopterilla räiskiminen tai ohjattavia ammuksia ampuva sinko olivat todellisia herkkupaloja, vaikka kohtaukset eivät kerrallaan muutamaa yritystä tai minuutteja kauempaa kestäneet.
Black Opsin kampanja oli loppupeleissä yllättävän mukava 7-9 tunnin putkijuoksu, jossa ei juuri tarvitse paljon ajatella. Hienosti se onnistuu tuomaan tunteen erikoisjoukon sotilaasta, joka on hyvin taistelevien tekoälyn ohjaamien tovereiden kanssa osa ryhmää. Pelaaja ei siis taistele yksin. Täysihintaisena Black Ops, kuten koko Call of Duty antaa varmasti rahalle vastinetta moninpelin parissa, mutta pelkkänä yksinpelinä ei siitä saa tarpeeksi irti. Black Ops 2 on seuraavaksi työnalla, koska se on jatkumoa ensimmäiselle osalle. Katsotaan saako tuoreempi painos hieman enemmän housunpunttiin vipinää. Uudemman teknologian myötä tuomia erikoiskohtauksia odotan mielelläni.
